Yötä myöten

Laskiaistiistain iltayötuuli on nopea ja tyly, kun reportteri ja kuvaaja aloittavat retkensä Hakaniemen metroaseman sisäänkäynniltä. Kymmenet joukkoliikenteen ammattilaiset tekevät öisin työtä pikkutunneille asti, kaikilla keleillä.

Tuuli unohtuu hetkeksi, kun yhteinen treffattavamme, raitiovaununkuljettaja Leena Ahonen saapuu työkavereineen taukotupakalle.
”Savon tyttöjä, Nilsiästä! Sisko ja veli olivat jo täällä. Tapulikaupungissa tuli asuttua ensiksi, sen jälkeen Korsossa. Ratikkaa oon ajanut vuodesta 1986,” Leena kertoilee lupsakkaalla meiningillä ja puhaltelee sauhuja ohueen pyryyn.

Ratikka ei ollut hänen ihan ensimmäinen pitkäaikainen työpaikkansa Helsingissä. Perhepäivähoitajana vierähti toistakymmentä vuotta.
”Kyllä siitä jotain hyötyä on ollut ratikoissakin. Pitää osata oikealla tavalla paimentaa tarvittaessa. Minä olen tällainen reipasotteinen ihminen. Ja jos puolilta öin joku räyhää ja nimittelee, ei tarvitse liian herkästi ottaa itteensä. Enimmäkseen matkustajat ovat kyllä oikein mukavia,” Leena sanoo ja tumppaa savukkeen.

Kello on kaksikymmentä vaille yksitoista, ja lähestyvän kolmosen keula näkyy jo. Klo 22.41 pääsemme kyytiin – ja Leena puikkoihin. Ollaan hänen vuoronsa reippaassa puolivälissä. Ajoa piisaa yökahteen, koko ajan samaa kolmosen yölinjaa. ”Tykkään yöajosta. Kolmosen lisäksihän nelosratikka ajaa yöllä pitkään.”

Kolmosen reitti halkoo keskeisintä Helsinkiä: Kallio – Kaivopuisto – Töölö. Välillä pitää odottaa vastaantulevia raitiovaunuja. Leena Ahonen tietää unissaankin, ettei S-valoa vastaan parane posottaa.

”Parissa kohtaa valot on tilattava ja mentävä sitten, kun on saatu lupa.”Aikataulu on onneksi laadittu sen verran väljäksi, ettei se pienistä odotteluista sotkeudu. Ja matkustajilla on harvoin minuutinkiire. Tunnelma sen sijaan on monille raitiovaunureissaamisen ykkösarvoja. Nimeään kertomaton tutkiva toimittaja sanoo, että ratikka voittaa bussin sekä tunnelmassa että lipun hinnassa. Astetta avomielisempi trio astuu iloisissa tunnelmissa kyytiin Bulevardin tienoilla. Ollaan tulossa Aleksin, Iinan ja Tinjan yhteisen ystävän 34-vuotispäiviltä. Aleksi on insinööri ja naiset ”luovilta aloilta”. Aleksi vertaa ratikkakyytiä skeittilautaan – sillä erotuksella, että skeittikyydissä tulee harvoin luetuksi kirjaa.

Lähestymme Kaivopuistoa, synttärijuhlijat jäävät kyydistä. Löydämme kuvaaja-Vessin kanssa opiskelijaneitosparivaljakon, joka koettaa selvittää älypuhelimella, millä pysäkillä kannattaa jäädä pois, jos on matka Kannunvalajien laskiaisbileisiin Kaivohuoneelle. Käyn kysymässä Leenalta, joka kertoo parhaan pysäkin. Nuoret valtiotieteilijätkin poistuvat yöhön, ja jäljellä on enää yksi matkustaja, saunareissultaan kotiutuva Heidi.

”Ratikka on kiva, koska on isot ikkunat ja reilusti istumatilaa, lastentarhanopettajana työskentelevä Heidi sanoo ja jää pois Töölössä. Mekin jäämme.

Ruskeasuon bussivarikolla meitä jo odotellaan. Kurvaamme reteästi Pia Tbibin luvalla liikennetyönjohtajan parkkiruutuun. Kello on kymmentä vaille puolenyön, pyry yltyy.

Pia Tbibille bussiliikenne tuli perusteellisesti tutuksi jo lapsena Herttoniemessä, sillä sekä isä että äiti työskentelivät Helsingin kaupungin liikennelaitoksella. Kummallakin työvuosien määrä ylitti neljäkymmentä. Siskokin on ajanut bussia jo 30 vuotta. Minäkin aloitin käymällä bussinkuljettajakurssin ja ajamalla sen jälkeen vuosikaudet. Varikolla olin jo Vartiokylässä ja nyt täällä Ruskeasuolla,” Pia kertoo ja paljastaa, että pian – tätä lukiessa – hänen nimensä on uuden avioliiton myötä Pia Timperi. Hän esittelee meille bussivarikon työnjohdon hermokeskuksen, jossa on eri symbolivärein samalla taululla esitettynä koko Helsingin Bussiliikenteen bussivuorokirjo ajokkityypeittäin.

”Punainen tarkoittaa kaksiakselista, valkoinen kaasuautoa. Keltaiset ovat dieseltelejä ja siniset kaksiakselisia kaasubusseja,” Pia selvittää ja rientää luukulle kuulemaan yövuoroa tekevän tankkarin Rajavatam Jeyavybaninin mietteitä.

Srilankalaissyntyinen, viisi vuotta varikolla työskennellyt Rajavatam on menossa pesemään bussin numero 1307 sisätiloja. Sellainen kuuluu hänen ja muiden tankkareiden työnkuvaan. Kikkamiehetkin joskus tankkaavat, kuten varikolla päivystävä Kimmo Halttunen, joka opiskeli autojen sielunelämän jo poikasena Vantaalla ”Riipilän romiksella”.

”Varsinainen oppi kertyi autokorjaamoilla työskennellessä. Kikkamiehen on tiedettävä keinot, joilla matkalle hyytynyt bussi saadaan liikkeelle ja tarvittaessa korjaamolle.”

Sähköviat ovat Kimmon mukaan tyypillisimpiä syitä matkan keskeytymiseen, etenkin nopeiden säänmuutosten aikaan. Esimerkiksi kovan pakkasen lauhtuessa äkisti Kimmo Halttuselle ja muille kikkamiehille on odotettavissa kiireitä.

Kello lähenee yhtä; kikkamiehellä on ollut hiljaisehko vuoro, joka päättyy tunnin kuluttua. Juuri nyt tien päällä ei ole yhtään apua odottavaa kuljettajaa, joten aikaa riittää kaasuauton tankkaamiseen. Kimmo Halttunen tunnustaa luottavansa enemmän perinteisten ajokkien toimivuuteen. ”Tähänastisia kaasuautomalleja ei mielestäni ole tehty Suomen oloihin. Perinteinen Scania pelittää parhaiten, ja varaosiakin saa ihan vierestä,” hän toteaa.

Varikolla nautitun mustan kahvin virkistäminä suuntaamme kohti Herttoniemen uutta metrovalvomoa. Navigaattori opastaa, ja kaikki näyttää etenevän kuten pitääkin. Pieni aavistus hiertää; en ole saanut yhteyttä valvomovastaaviin varmistaakseni, että reitti on selvä. Viimehetken soitto asiakaspalveluun antaa aiheen odottaa, että sisäänpääsyyn ei riitä suomalaisen miehen sana eikä edes lause.

Uuden, komean valvomorakennuksen valot kutsuvat 
reportteria ja kuvaajaa pyryn keskeltä kyselemään ammattilaisilta ammattilaisten asioita. Ovipuhelin löytyy, samoin selitys epätodennäköiselle käyntiajalle. Selitys ei riitä. On todettava, että turvallisuus on maksimoitu, mikä ei varmastikaan ole huono asia matkustajien ja koko kaupungin infrastruktuurin näkökulmasta. Mutta on vesiperässä ainakin se hyvä puoli, ettemme joudu rientämään hosuen viimeiselle rastillemme, Vantaan yöbussin kyytiin Tikkurilan ja lentokentän välille.

Olemme tehneet oivallisen logistisen kokonaissuunnitelman, minkä seurauksena otamme Tikkurilasta lentokentälle taksin. Sattumalta käsikirjoitukseen päätynyt taksikuski Juhani kertoo turvallisuusalalla työskennelleenä ymmärtävänsä, ettei meitä laskettu sisään, jos kerran yötyövuorolaisella ei ollut täyttä varmuutta siitä, millä asialla liikumme.  
 
Seuraava haastateltavamme uhmaa syntymäpaikkoineen tilastollista todennäköisyyttä: aloitimme nilsiäläissyntyisen Leena Ahosen ajamasta Helsingin kolmosratikasta ja päädymme Nilsiässä syntyneen Helga Alakurtin ajamaan Vantaan yöbussiin numero 61. Kysyn heti Helgalta, tunteeko hän ratikankuljettaja Leena Ahosen. Ei hän tunne, nuoret lähtivät Helsinkiin sen verran eri aikoihin.

”Minä tulin Hesaan vuonna kuuskytäkuus. Kauppamatkustajana aloitin, Amer-yhtymässä konttoritarvikkeiden myyjänä. Viimeiset 25 vuotta olen ajanut bussia, enkä ole katunut alanvaihtoa,” Helga kertoo ja toivoo, ettei jutussa haukuttaisi bussinkuljettajia.

Kerron, että minun on päinvastoin syytä olla iloinen avartavasta elämyksestä: pääsystä seuraamaan ihmisten työtä ja hieman kurkistamaan heidän elämänkaariinsa. Helga avautuu kertomaan siitä, miten hänestä tuli bussinkuljettaja.

”Olin myynyt konttoritarvikkeita vuosikaudet, enkä ollut mielestäni enää nuori ja nätti. Eräänä kauniina kevätiltana jossakin Porin suunnalla soitin esimiehelle ja kerroin, että lopetan. Niin minä sitten mietiskelin, mitä muuta oikeastaan osaan tehdä. Ainakin osasin ajaa autoa, niinpä hankin taksiluvat. Kun olin jonkun vuoden ajanut, puhkesi Kalastajatorpan mäessä rengas. Apuun tuli nuori komea bussikuski ja juteltiin. Siitä seurasi se, että sain Vantaan Liikenteen liikennepäällikön puhelinnumeron, johon soitin, ja sain kutsun tulla käymään. Vartin päästä minulla oli työsopimus kainalossa. Aluksi piti tietysti käydä bussikurssi ja sitoutua kahden vuoden työskentelyyn kurssin jälkeen. Minulle se oli melkein uusi maailma, kun en ollut bussissa edes matkustanut kymmeneen vuoteen,” Helga kertoo.

Tätä lukiessa Helga todennäköisesti jo tietää kuukauden, jolloin hän ajaa viimeisen vuoronsa. Pomo kuulemma houkuttelee ajamaan niin kauan, kunnes Kehärata avautuu, vaikka toukokuussa olisi jo mahdollisuus vetäytyä eläkkeelle maaseudun rauhaan Vihtiin.

Niin vie Helgan tarinointi mukanaan, että lähes unohtuu, minne sitä oikeastaan ollaan menossa ja keitä muita on kyydissä. Osoittautuu, että meidän töissä olevien lisäksi mukana on vain yksi matkustaja, lentokenttähotellista työstä palaava pietarilaissyntyinen, Suomessa opiskeleva Kirill. Hän kertoo hyväntuulisena ehtivänsä tällä vuorolla juuri ja juuri vaihtobussiin Tikkurilan uuteen matkakeskukseen, jonne saavumme kello 2.41. Helgan vuoro jatkuu vielä tunnin.

Kommentit

Helgalle hyviä eläkepäiviä toivottaa keikkakuski

Helgalle oikein hyviä eläkepäiviä toivottaa juuri tänään eläkkeelle jäänyt linja-auton kuljettaja.

Helgalle hyviä eläkepäiviä toivottaa Bombero Kolleega

Kommentoi

Voit kommentoida kirjautumalla sisään HSL-tunnuksella.