Kiskot vievät kiitotielle

Navigaattorin aina täsmällinen ohjeistaja kehottaa kääntymään vasemmalle, Lehmustien suuntaan, josta on määrä aloittaa pyöräreippailu onnekkaan kirkkaassa lokakuun lopun säässä. Tällä kertaa Tomtom on väärässä, sillä esteenä on teräksinen aita ja liki valmis junarata. Tarkistussoitto valokuvaajalle osoittaa, että lähellä ollaan, mutta kuinka päästä toiselle puolelle rataa? Leinelän asema portaineen on tosin valmiin näköinen, mutta ulkopuolisilta munalukolla visusti suljettu.

Onneksi ylikulkureitti löytyy, ja Kehäradan varsien havainnointi pääsee sovitusti käyntiin. Ollaan ensi vuoden heinäkuussa käyttöönotettavan Kehäradan avorataosuudella, jota on noin kymmenen kilometriä 18 kilometrin kokonaispituudesta. Kiittelemme valokuvaaja-Mirvan kanssa säätä ja katselemme avaraa maisemaa. Kaukana horisontin takana kaukojunat jyskyttävät pitkin Päärataa, jonka ensimmäistä rataosuutta hämäläiset ja uusmaalaiset hämmästelivät jo 152 vuotta sitten.

Aivan näin vanha ei vantaalaisten unelma ikiomasta radasta ole, mutta hyvinkin puolikkaan verran ihmisikää. Nuorena Savossa ja Karjalassa asunut Kirsti Kohtanen muutti miehensä ja lastensa kanssa Vantaalle, pian valmistuvan Leinelän aseman läheisyyteen jo vuonna 1967. Silloin Martinlaakson radan ja Pääradan yhteyksien parantaminen ei ihan vielä ollut virallisissa keskusteluissa.

”Bussitie tästä vierestä meni vuosikymmenet, nyt on hiljaista. Oltiin muutettu tänne, kun mieheni sai voimistelunopettajan viran Hiekkaharjusta. Eläessään hän kerran laski ohiajavat autot. Niitä meni viidessä minuutissa seitsemänkymmentä”, kertoo aikakauslehtien ”kotikonttorimyyjänä” perheelleen lisätuloja hankkinut Kohtanen.

Vielä 87-vuotiaanakin hän osallistuu pihatöihin, joita hänen kanssaan on tekemässä pojanpoika Eppu Kohtanen, tulevan kevään abiturientti, jossa on isoäidin mielestä lääkäri- tai tuomariainesta.

”Lähinnä hupiajelumielessä tulen Kehärataa itse ainakin tällä hetkellä tarvitsemaan. Helsingin keskustaan pääsee Kehäradan valmistuttua vikkelään”, hän sanoo.

Kuulaassa syysilmassa jatkamme pyöräilyä itään, Hiekkaharjun pohjoispuolen suuntaan, missä Kehärata yhtyy Päärataan. Vastaan tulee lastenvaunuja lykkivä nuori äiti.

”Ostosmatkat kauppakeskuksiin kyllä helpottuvat. Samaten helpottuu kulku lentoasemalle – olen siellä töissä”, hän huikkaa.

Kirkkaassa ilmassa ääni kulkee, paitsi jos radan takana ajaa auto. Pysähdyn huutelemaan kuulumisia radan yllä työskenteleviltä Eltelin miehiltä. Harmittelen megafonin unohtumista kotiin, mutta onneksi Tuomas Armisella ja Jarkko Vuorisella on hyvä kuulo. Kun takana verkkaan virtaavaan liikenteeseen tulee sopiva tauko, kysymykset ja vastaukset ovat kuultavissa. Selviää, että meneillään on ajolankojen trimmaus. Sen tarkoituksena on varmistaa, että nämä radan yläpuoliset langat kuluvat käytössä mahdollisimman hitaasti.

Jätämme asentajat tuottavaan työhön ja jatkamme matkaa. Valmistelen lennossa pari ytimekästä kysymystä vastaantulevalle kaksikolle, koiralle ja sen emännälle. Koira, itsetuntoinen chihuahua, vastaa äänekkäästi ennen kuin olen ehtinyt asetella sanojani mihinkään asentoon. Kun emäntä Nina Cevik saa suunvuoron, selviää että hänkin on Kehäradan vilpitön kannattaja.

”Poikittaisliikennettä Vantaalla tarvitseville Kehärata on erityisen hyvä asia. Itse käyn Helsingin Kurvissa töissä, ja jatkossakin työmatka taittuu bussi numero 623:lla. Vapaa-aikana kyllä pistäydyn silloin tällöin Myyrmäessä, sitäkin matkaa Kehärata helpottaa.”

Päivä alkaa kääntyä iltapäiväksi. Koululaisia tulee vastaan, kaksi jo kotiinsa ehtinyttä on määrä jututtaa vanhempien luvalla. Tapaamme veljekset Samuel ja Markus Jakobssonin heidän kotipihallaan sovittuun aikaan. Englanninspringerspanieli Nelli yrittää osallistua haastatteluun, mutta tulee pian kotiutetuksi.

”Ihan hyvä juttu se Kehärata on – tai riippuu, mihin on menossa”, kymmenvuotias valkoisen vyön judoka Markus kommentoi asiantuntijan elkein.

Pikkuveli Samuel, joka soittaa kitaraa ja on aloittanut tänä syksynä koulun, odottaa Kehärataa, jottei ”tarvitsisi ajaa Ruotsiin mentäessä satamaan asti”. Jakobssonin perhe käy läntisessä naapurissa vähintään kaksi kertaa vuodessa, sillä isä on riikinruotsalainen.

Jakobssonin veljekset ovat saamastaan huomiosta – tietoisina, että nyt kuvataan pääkuvaa – yhtaikaa otettuja ja jännittyneitä. Sillalla löytyy sopivia kuvakulmia eleitä ja ilmeitä.

”Se on ihan kuin liukastuis banaaninkuoreen”, Samuel vertaa isoveljensä ukemia, vauhdikasta judoliikettä, jonka hallitseva voi pikku hiljaa tavoitella kirjavampia vöitä ja lopulta mustaa. Punainen vyö on vielä kovempi meriitti, Markus tietää, mutta sitä eivät voi saada muut kuin japanilaiset.

Tulevan Kehäradan kahdeksan kilometriä pitkällä tunneliosuudella työskennellään kiihkeästi. Aviapoliksen ja Lentoaseman asemille ei pääse työmaavaiheessa kuin luvalla ja sovittuun aikaan. Jatkamme matkaamme länttä kohti, Hämeenlinnan moottoritien suuntaan. Kivistön uudella asuinalueella valmistaudutaan ensi kesän asuntomessuihin. Puuston yläpuolella näkyy nosturia nosturin vieressä – navigaattorin päivitysten puute ei haittaa.

Viimeistelyvaiheessa olevan Kivistön rautatieaseman vieressä odottelee leppoisa työmaamestari, Graniittirakennus Kallio Oy:n asematyömaata vetävä Risto Laakkonen.

”Ei omassa kaveripiirissä yleensä muu kiinnosta kuin se, että koska se juna oikein kulkee. Alalla työskentelevät ovat tietysti eri juttu”, hän sanoo ja lisää, että omat työmatkat Porvoon Kulloonkylästä hoituvat jatkossakin henkilöautolla.

Alkaa hämärtää, ja bussipysäkit alkavat täyttyä työpäiväänsä lopettelevista rakennusmiehistä. Pian Kivistön asukasluku moninkertaistuu, mutta mikään tuppukylä ei nykyinenkään Kivistö ole. Jyhkeän tiilirakenteisen, tulevan tilanpuutteen takia lähivuosina purettavan ja uudella korvattavan koulun pihalla joukko alakoululaisia tähtää suomalaisen jalkapallon tulevaan nousuun. Iltapäiväkerho-ohjaaja Kaisa Jämsä vahtii, että loppuiltapäivä sujuu hyvin.

”Itse liikun päivittäin Martinlaakson suunnalta. Matkoihin menee nykyisin varttitunti suuntaansa. Kun Kehärata valmistuu, pääsen tänne muutamassa minuutissa”, hän sanoo samalla, kun seuraa ohjattaviensa pelailua.

KUVAT MIRVA KAKKO

Vuosikymmenten virkahaave toteutui

Kun Länsimetron valmistelu vajaat kymmenen vuotta sitten nytkähti liikkeelle, myös Vantaalla herättiin vaatimaan pitkään toivottua ja pohjustettua ratahanketta, Kehärataa. Hanke saikin valtiolta riittävän rahoitussiivun, jonka turvin kaupunki rohkeni investoida tähän asukkaidensa arkea merkittävästi helpottavaan hankkeeseen.

Helsingin Seutukaavaliitto, Nurmijärven kunta ja Vantaan kaupunki laativat vuonna 1975 selvityksen siitä, mihin suuntaan Martinlaakson rataa kannattaisi jatkaa. Vaihtoehtoina olivat rata Klaukkalaan ja yhdysrata Kehä III:n pohjoispuolitse Helsinki–Vantaan lentoaseman kautta Hiekkaharjuun. Tuolloisen selvityksen mukaan Klaukkalan suunta oli suositeltavampi vaihtoehto.

Selvitys sisälsi myös Vantaan kaupungille suunnatun kehotuksen ottaa tämä kaavoituksessaan huomioon. Nyt toteutuva, Hiekkaharjussa päärataan yhdistyvä Kehärata kuitenkin noudattelee linjaukseltaan melko tarkasti jälkimmäistä näistä alkuperäisistä vaihtoehdoista.

”Alusta alkaen oli selvää, että uusi kehämäinen ratayhteys tulee linjata lentoaseman kautta”, perustelee Vantaan kaupungininsinöörinä  vuoteen 2011, eläkkeelle siirtymiseensä asti työskennellyt Urpo Vainio.

Toiseksi tärkeäksi seikaksi nousi rakentaminen Marja–Vantaan eli Kivistön alueelle. Tuolla alueella lentomelu ei estä asuntorakentamista. 1990-luvulla ratalinjausta siirrettiinkin länsiosaltaan hieman pohjoiseen.

”Kehäradalla Kivistö ja Pohjois–Vantaa liitetään raideliikenteen piiriin. Ilman sujuvaa joukkoliikenneyhteyttä uuden kaupunkikeskuksen Kivistön kehittäminen olisi hankalampaa”, kertoo Kivistö-projektin projektijohtaja Gilbert Koskela

Vantaalla on aiempiakin myönteisiä kokemuksia radanrakentamisen vaikutuksista uusien asuinalueiden kehitykseen.
”Myyrmäki ja Martinlaakso ovat kehittyneet juuri radan rakentamisen seurauksena. Raideliikenteen kehittäminen on kaiken kaikkiaan investointi tulevaisuuteen”, Urpo Vainio kiteyttää.

Jälkikäteen Vainio pitää Kehäradan valmistelun ja rakentamisen ehkä vaativimpana vaiheena rahoituksen hankkimista. Vantaan kaupungin ja ratahallintokeskuksen aiesopimus Kehäradan toteuttamisesta allekirjoitettiin vuonna 2007. Tämän jälkeen alkoi hankkeen tekninen valmistelu, ja rakentamisen alkurahoitus saatiin vuoden 2009 valtionbudjettiin.

”Uuden radan sovittaminen keskelle kaupunkia korostaa paitsi tekniikan toimivuutta ja turvallisuutta myös rakenteiden laadukasta ulkonäköä. Teknisesti suurimpia haasteita olivat glykolivuodoista johtuvat toimenpiteet lentoaseman alittavassa tunnelissa”, kertoo Kehärataa pitkään Vantaan kaupungilla vetänyt, pari vuotta sitten eläkkeelle siirtynyt Heikki Pajunen

Kommentoi

Voit kommentoida kirjautumalla sisään HSL-tunnuksella.